Surullinen fiilis, mutta siltikin niin helpottunut. Helpotus siitä, ettei tarvitse miettiä mitä hirveää tänään tapahtuu. Ei ole turhia odotuksia mistään. Voin vaan itse suunnitella illan, ei tarvitse ajatella odottaako täällä minua kukaan, vai joudunko taas odottamaan koko illan Peetä kotiin. Tiedän jo valmiiksi, että teen kaiken täällä yksin lasten kanssa ja illalla kouluhommia. En usko, että kenenkään mielenterveys kestää sellaista elämää mitä minä jouduin elämää.. Kyllähän se minunkin elämä kärsi, en jaksanut enää urheilla tai keskittyä mihinkään, kokoajan mietin vaan tätä paskaa suhdetta Peehen ja miten siitä saisi paremman, miten saisin kaikki muuttumaan, minkälainen minun pitäisi olla, jotain ihan järkyttävää on ollut tämä vuosi. Oikea jäävuoren huippu tästä kymmenestä vuodesta.
Yöllä mietin eilen kirjoittamaani tekstiä, ihan hirveetä. Miten minä olen vielä näinkin selväjärkinen kaiken tämän jälkeen? Tosin joitakin merkkejä jo toivottomuudestani oli ilmassa, hajotin tavaroita ja löin Peetä kerran naamaan. Asioita mitä en koskaan ole tehnyt, en kertaakaan koko kymmenen vuoden aikana. Kaitpa tästä tilanteesta on kärsinyt ihan kaikki lähellä olevat, kuitenkin eniten minä, joka on koittanut pitää koko paljetin koossa kaiken tämän myrskyn keskellä. Olen hoitanut lapset, kodin, koulun ja välillä käynyt töissäkin. Nyt kun minä tästä erosta ja Peestä selviän, odotan jo kovasti voimieni palautuvan. Liian kauan olen laiminlyönyt itseäni.